Salon kaupungin Perniössä sijaitsee Laukanlahti niminen merenlahti, johon laskee vetensä 44 m merenpinnasta sijaitseva, noin puolen neliökilometrin kokoinen järvi.  Nykyisin järvi tunnetaan nimellä Kirakan järvi mutta 1950-luvulle asti järvi tunnettiin vuosisatoja nimillä Sykä- tai Sikojärvi.  Järvestä lähtevä laskuoja laskee lukuisina pieninä koskina ensimmäisen kilometrin matkalla noin 30 metriä, halkoen sen jälkeen tasaista viljelylaaksoa noin 5 kilometriä ennen purkautumistaan mereen.  Luonnon olosuhteet ja viljelykulttuurin tarpeet ovat kohdanneet alueella myllyrakentamisena tutkitusti jo yli puolen vuosituhannen ajan.  Ammattimainen jauhatustoiminta on päättynyt yli 50 vuotta sitten mutta Myllyoja, joksi puroa on kutsuttu, rakenteineen sekä sitä ympäröivä kulttuurimaisema muodostavat edelleen erilaisine historiajäänteineen hienon esimerkin viljelykulttuurin kehitysvaiheiden jatkumoista ja murroksista aina viimeisimpiin maataloutta koskeviin mullistuksiin asti. Rakennetun kulttuuriympäristön lisäksi alueen kokonaisarvoa lisää alueen historiasta tehty tutkimus ja dokumentointi.

Vesimylly on alun perin itämäinen keksintö, joka rantautui Eurooppaan vasta keskiajalla. Suomessa ensimmäiset myllymaininnat ovat Turusta 1300- luvulla. Aluksi myllyt olivat aateliston käytössä, mutta nopeasti keksintö levisi talonpojillekin. Ensimmäiset yksittäiset maininnat perniöläisistä vesimyllyistä ovat 1400 – luvulta, tämän projektin kohteena olevan puron myllyt mainitaan ensimmäisessä järjestelmällisesti laaditussa myllyjä koskevassa veroluettelossa 1500-luvulta. Tuolloin purossa toimi jo kolme myllyä.

Ennen heinäviljelyn läpimurtoa 1800-luvun puolivälissä, ainoana myllyjenkäytön ongelmana oli vesivarojen vähäisyys. Ne riittivät myllyjen käyttämiseen vain tulva-aikoina, keväisin ja syksyisin. Ennen 1700-luvun loppua kylässä toimitettua isojakoa ja vielä pitkään sen jälkeenkin, kylän taloilla, joiden viljelysten läpi kyseinen puro kulki, oli oikeus rakentaa myllynsä parhaaseen katsomaan paikkaan. Vesivarojen pienuus johti talojen yhteisponnistuksiin patojen rakentamisessa, myllyt rakennettiin pääsääntöisesti vain omaa käyttöä varten.  Kaksi noin 200 vuotta vanhaa veden varastointiin rakennettua patorakennelmaa sekä kaksi turbiinimyllyjen vaatimaa paineallaspatoa on edelleen olemassa. Näiden lisäksi purossa on nähtävissä jäänteitä vaatimattomimmista patorakenteista.  

 1800-luvun ensi vuosikymmenistä lähtien kylän talot joutuivat myllyjen vapaan käyttöoikeuden suhteen törmäyskurssille.  Yhteisestä edusta tulikin ryhmäetu.  Kylvöheinään siirtyneet karjatilalliset kärsivät talvisten myllytysten synnyttämistä jäätiköistä alavilla pelloillaan ja myllypatoja vaadittiin purettaviksi myös metsänkasvun edistämisen perusteella. Tilanne oli ristiriitainen, sillä karjatalouteen siirtyminen vaati yhä tehokkaampaa jauhatuskapasiteettia eikä muita realistisia vaihtoehtoja ollut vielä tarjolla.  1800-luku oli käräjöimisen aikaa. Ongelmat ratkaistiin lopulta myllyjen käyttöaikoja rajoittamalla, puron ruoppauksella sekä siirtymällä ammattimylläreiden käyttämiseen torpparijärjestelmän puitteissa.  Maanomistajien edut turvattiin ilmaisilla jauhatusoikeuksilla, joista viimeinen ammattimylläri vapautui vasta vuokramaan lunastuksella 1930 ja 1940-luvuilla. Ammattimainen myllytystoiminta Kirakan myllyjen tapaisilla rehujauhatukseen keskittyneillä pikkumyllyillä oli kuitenkin jo hiipumassa. Sotienjälkeinen rakennustoiminta piristi hetkellisesti sekä jauhatus-, että pärehöyläystoimintaa mutta maatilojen navetanvinteille ilmestyneet sähkö- ja traktorikäyttöiset kotitarvemyllyt veivät vähitellen asiakkaat. Ammattimainen jauhatustoiminta päättyi Kirakassa 1950 – luvulla.